Mä olen naiskauneuden irvikuva, oksettava pullero joka ei mahdu vaatteisiin. Farkkuja en ole käyttänyt ikuisuuteen, koska ne näyttävät kamalilta mun löllyvän vartaloni päällä. Tuntuu ettei miesten collegehousutkaan ole tarpeeksi löysät peittämään mun läskejäni. Vihaan kaikkea sitä, mitä peilistä nään. Naama on paisunut pyöreäksi ja se punoittaa. Jenkkakahvat on jotain niin järkyttävää, reidet hinkkaavat yhteen ja maha on täynnä kuvottavia ihrapaakkuja. Raiskaan napakorun niin totaalisesti tällä vartalolla.
Mä en tajua mitä mulle on tapahtunut/tapahtumassa. Pääkoppa on kierompi kuin ikinä ennen, ja mua pelottaa. Mä olen menettänyt kontrollin kaikkeen. Jätän koulussa tunteja välistä, koska en kykene menemään sinne. Ja kun mä kouluun menen, en saa tehtyä mitään. Musta tuntuu kun olisin joku elävä kuollut. Henkisesti kuollut, mutta fyysisesti elossa. Mielummin haluaisin sen olevan toisinpäin. En siis tarkoita että haluaisin maata vihanneksena letkuja täynnä, vaan sillä toisella tavalla. Kyllä te tiedätte mitä mä tarkoitan. Ainakin mä toivon että tiedätte, muuten mä taidan oikeasti olla menettämässä järkeäni.
Mä en näe missään enään mitään järkeä. Mulla on taas joku kestoahdistus meneillään, enkä pysty vaikuttamaan siihen mitenkään. Enhän mä saatana edes tiedä mistä se tulee. Ja se saattaa tulla milloin tahansa ja missä seurassa tahansa. Musta tuntuu että muutkin pitää mua ihan 100% friikkinä. Yhdellä ruotsin tunnilla N katso mua silmät pyöreinä ja kysy että 'Betty mikä on hätänä' , kun purin huultani, pidätin kyyneleitä, tuijotin eteenpäin ja puristin kynsiä lihaviin käsivarsiin. En mä halua että mun huono olo huomataan. En halua olla vaivaksi kenellekkään, enkä halua mitään erityiskohtelua. En halua että mua pyydetään mukaan vapaa-ajan viettoon vain säälistä. En halua että mulle jätetään asioita kertomatta sen takia, että joku luulee etten kestäisi kuulla niitä. Mä haluan että mua kohdellaan kun aina ennenkin. Haluan että mua kohdellaan normaalisti, jos se vaikka tekisi musta normaalin.
Mä en voi luvata, että huomenna palaan taas ruotuun syömisten suhteen. Kyllä mä tiedän että mun pitäisi se tehdä, mutten tiedä miten se käytännössä onnistuisi. Mulla kun ei ole nyt tippaakaan sitä itsekuria, eikä yksinkertaisesti riitä voimat siihen, että sen takaisin taistelisin. Baby steps, baby steps! Syön kun ahdistaa ja ahdistun kun syön. Jokseenkin kieroutunutta toimintaa, mutta enpä ole ainoa joka tota harrastaa. Enhän?
Kävin siellä polillakin. Ne ei keskity mun syömisiin lähes tippaakaan, vaan kuulemma kaikkiin muihin psyykkisiin ongelmiin. Tarkoituksena on siis selvittää mistä kaikki alkoi ja minkä takia. Eli siis kun palataan suunnilleen vuoden 1997 tienoille, niin löydetään varmaankin ne perimmäiset syyt myös syömishäiriöön. Mua pelottaa että mitä kaikkea sieltä löytyy. Mitä kaikkea mä olen pakottanut itseni unohtamaan.
10-vuotis syntymäpäivänä mulle kerrottiin asioita jotka olin unohtanut syystä tai toisesta. Noin kuukausi sitten tajusin niistä tapahtumista johtuneet pelot joista kärsin ala-asteella täysin tietämättömänä syystä. Ja hyvin mahdollista on, että mä olen unohtanut joitain asioita mistä kenelläkään mun nykyiseen elämään kuuluvalla ei ole mitään havaintoa. Ei siihen olisi vaadittu kuin pieni pyyntö että 'älä kerro äidille, pidetään tämä isin ja Bettyn omana pikku salaisuutena, joohan' ja se pieni tyttönen olisi vannonut ettei koskaan kertoisi. Tavallaan musta on aina tuntunut, että jotain tollaista olisi saattanut tapahtua, mutten millään kykene muistamaan että onko vai ei.
Nyt musta sitten tuntuu, että mun menneisyyteni on kuin mikäkin Pandoran lipas. Ja kun se sitten saadaan auki, ei seuraamuksia voi kontrolloida mitenkään. Tikittävä aikapommi, joka räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Pysyykö mikään enään kasassa, kun kaikki selviää. Ei mua pelottaisi läheskään näin paljoa jos tietäisin mitä odottaa. Mutta kun mä en todellakaan tiedä. Eikai kukaan muista mitä tapahtui noin kymmenen vuotta sitten, varsinkaan kun ikää ei ole kertynyt vielä kun melkein sen kuusitoista vuotta. Mitä jos mä oikeasti sekoan lopullisesti? Mitä jos nää 'hoidot' vaan pahentaa kaikkea? Mitä jos mä en pysy enään kasassa, vaan koen sen kohtalokkaan romahduksen? Mitä helvettiä sitten tapahtuu, ja onko se todellisuudessa kenenkään muun syy kun mun itseni? Enkai mä oikeasti ole tätä kaikkea itse itselleni ole voinut aiheuttaa, enhän?
Anteeksi tää postaustauko. Mua on vaan hävettänyt niin saatanasti koko mun olemus. Koitan oikeasti parantaa tapani. Mun on pakkopakkopakko laihtua ennen kesää, joten en saisi olla erossa tästä blogista. Torstaina menen taas sinne polille, joten jos mä vaikka viimeistään sen jälkeen jotain postailisin. Huomenna en todennäköisesti voi, kun pitää lukea yhteiskuntaoppia.
Älkää jooko kultaset unohtako mua, vaikka tuotankin teille aina pettymyksiä. Ootte mun voimat ja mä tarvitsen teitä nyt enemmän kun ikinä aiemmin♥! Koitan tässä tän viikon aikana saada luettua kaikki teidän postaukset viimeisen kuukauden ajalta, kun en ole siihenkään kyennyt. Pyydän sydämeni pohjasta anteeksi, ja lupaan parantaa tapani baby stepsien avulla. Tää tauko on nyt lusittu, ja on aika palata todellisuuteen. Musta tulee vielä laiha ja kaunis, ihana, täydellinen. Vähän niinkuin tekin ihanaiset olette, stay strong♥!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti