Kutomapuikot ja villalankaa

Here I am, score ! Ajattelin, että pakko tulla tänään selittämään jotain täyttä hölynpölyy, ettei taas tule muka olevinaan 'parin päivän' taukoo. Mitään kovin kummallista ei siis ole tapahtunut. Päivät on vierähtänyt kotikodissa (eli siis porukoitten luona täällä uudessa talossa) , josta aamulla menen aina keskustaan kakkoskotiini ja lähden sieltä sitten kouluun. Koulusta sitten taas joko suoraan kotikotiin isäpuolen tai äidin kyydillä, tai sitten kakkoskotiin ja sieltä myöhemmin kotikotiin. Onpas taas sekavaa tekstiä...

Mitään, mitä olisi pitänyt tehdä, en ole saanut aikaiseksi. Sen sijaan olen todella ahkerasti viettänyt tunteja Facebookissa, sekä kutonut kaulahuivia. Huivi on onneksi kohta valmis - ehkä jo tänäyönä - joten en voi käyttää sen kutomista tekosyynä siihen, etten lue kokeisiin. Koeviikko siis alkaa tiistaina. Keskiviikkona on vasta ensimmäinen koe, psykologia, josta oikeasti haluaisin saada hyvän numeron. Fuck it. Huomenna on pakko aloittaa. Tänään en enään jaksa tehdä muuta kun kutoa, katsoa telkkaria ja viettää aikaa internetin ihmeellisessä maailmassa.

Varoitan; taas tulee JK-hömppää. Mun käy sääliks sitä sotapoikaa. Se on ihan saatanan hajalla siellä metsän keskellä joka päivä. Se on käyny juttelemassa sosiaalikuraattorin, lääkärin, kapteenin ym kanssa, ihan vaan sen takia ettei sen psyyke kestä. Se alkaa saamaan jo ensi viikolla pidennettyjä viikonloppuja (eli esim. ens viikon keskiviikkona se pääsee jo viikonloppulomille ja menee vasta sunnuntaina takaisin) , mutta en tiedä kuinka paljon se tulee auttamaan. Se sanoo mulle joka päivä, että haluaa pois sieltä kokonaan. En tiedä mitä se meinaa, mutta kauhee on katsoa vierestä kun toinen kärsii ihan kunnolla. Ei mullakaan siis kivaa oo kun se on siellä, mutta mun arki ei ole totaalisesti muuttunut - toisin kuin JK:n. Ehkä asiat alkaa tässä pikkuhiljaa selviämään, ainakin mä kovasti toivon niin. JK tais itkeä tänään puhelimessa, se tosin koitti peittää sen, mutta olen melko varma asiasta. Se sano siinäkin ettei tiedä mikä sitä vaivaa kun se on niin saatanan paskana siellä päivittäin. Sitten munkin teki mieli itkeä...

Nyt mulla ei taida olla muuta kerrottavaa. Ei tule ainakaan mieleen, koska kutomapuikot houkuttelevat suuresti jatkamaan kaulahuiviani. Ehkä lankean houkutukseen ja teen parhaani, jotta saisin tuon myös pääteltyä tänään.  

Ja hei vielä Emilyn kommenttiin, mä todellakin koitan postailla useemmin ! Tiedän, että olen sanonut niin jo tuhansia kertoja, mutta nyt mä todellakin kaipaan blogimaailmaan. Nyt mä lisäksi vietän lähes kaikki päiväni sekä yöni yksin. Viikonloppuisin siis on varmaankin turha odottaa postausta ilmestyväksi, koska mielelläni vietän kaiken mahdollisen ajan kihlattuni kanssa. :) Kiitos kuitenkin kommentistasi ! Mietin jo vahvasti, että olisin tullut vastaamaan suoraan sun omaan blogiin, mutta haluan päivittää ensin itseni ajantasalle blogisi suhteen :)!

Everything I do, I do it for you

Mun entinen pörröpää, nykyinen inttisiili ♥ Kuva marraskuulta.

Hei ihanat ! Tää mun 'en pidä taukoa vaan alan postaamaan säännöllisesti'-lupaukseni on nyt kussut aivan totaalisesti. Onhan tässä jo taas reilu kuukausi vierähtänyt, ja sen kyllä huomaa kun miettii mitä kaikkea mun elämässä on nyt tänä aikana tapahtunut. Mieleen tulee ensimmäisenä kaksi asiaa, mutta onhan niitä useampiakin asioita tapahtunut. Jotkut ovat vaan suurempia ja merkityksellisempiä kuin toiset.

JK:n kanssa menee hyvin. Mä todellakin rakastan sitä miestä. Vaikka onkin kamalaa nukkua yksin öitä, kun oma kulta on intissä, niin silti on ihana tietää että vaikka välimatkaa on enemmän kuin aiemmin, niin rakkaus ei silti katoa. Jos olisin kertaakaan viime kuukausien aikana luullut sen katoavan, en olisi nyt JK:n kihlattu. Nyt tosiaan tunteeni JK:ta kohtaan ovat vaan vahvistuneet, ja tuntuu että myös mä itse oon henkisesti vahvempi ihmisenä. JK:kin on sanonu, että siellä metsän keskellä oleminen saa sen varmaks siitä, että se haluaa olla mun kanssa vielä kauankauan tulevaisuudessakin. Musta tuntuu että oon oikeesti löytänyt Sen Oikean, johon en aiemmin oo oikeestaan edes uskonut.

Mentiin tosiaan siis 26. joulukuuta kihloihin. Ihan kohta siitä on jo kuukausi vierähtänyt. En todellakaan ole katunut sitä, että päätettiin mennä kihloihin ! Joidenkin mielestä se voi olla 'super noloa teinilovee' , mutta siinä tapauksessa tää on meidän omaa teinilovee. Kaikki tuntuu vaan niin oikeelta, ja olisi tämä tapahtunut kuitenkin jossain vaiheessa. Jos joskus selviää että teimme virheen, niin se on silti ollut meidän oma virhe. Never regret something that once made you smile, niinhän se menee. Mielestäni tästä ei nyt enään tässä postauksessa tarvitse jauhaa. Itse tiedän kuitenkin olevani aivan tajuttoman onnellinen.

Toinen merkittävä asia, mikä on kihlauksen lisäksi päälimmäisenä mielessä kun ajattelen kulunutta kuukautta on se, että päädyin ottamaan tatuoinnin. Tämä ei nyt kuitenkaan mennyt niin miten aiemmin suunnittelin. En pudottanut tiettyä kilomäärää painoa, tai en ainakaan ole tietoinen siitä. En ole siis käynyt vaa'alla ikuisuuteen. En uskallahaluakehtaa. Aiemmista päätöksistä huolimatta ranteestani löytyy nyt tatuointi. Ehkä tämä olikin rikos vasten omia päätöksiäni. Ehkä mä vaan tykkään rikkoa lakia. Kuvaa en nyt ranteestani jaksa lisätä, mutta ehkä joskus senkin aika tulee.

Koulussa menee kuten aiemminkin. Motivaationi tämän jakson joihinkin kursseihin on vaan laskenut huomattavasti. Esimerkiksi biologia ja kemia on aivan kamalia, ja olen varma etten pääse kokeista läpi kohta alkavalla koeviikolla. Enpä ole kyllä jaksanut vaivautuakkaan kummankaan aineen eteen, joten ehkä voin vain syyttää itseäni. Laiska akka, yeah, I am. Oon silti ilonen, ettei mua enään ahdista olla koulussa, ainakaan samoin kuin yläasteella. Nyt mä oon vaan kokoajan kipee, eikä kukaan oikein tiedä mitä tää on. Taidan tehä kuolemaa, vähintäänkin.

Oon saanut myös paljon uusia ja mahtavia ihmisiä mun elämään ! Nyt mä oikeesti tiedän, että jos mulla on huolia, niin mulla on myös useampi ihminen kenelle kertoa niistä. Oon oikeesti todella kiitollinen siitä, että mulla on asiat paljon paremmin kun aiemmin. En vaan oikeen osaa ilmaista kiitollisuuttani tarpeeksi hyvin esimerkiksi kavereille, vanhemmille ja pääasiassa JK:lle. En osaa selittää sitä, kuinka paljon ne kaikki yhdessä on mua muuttanut parempaan suuntaan. Toivon, että nää ihmiset ketä tarkotan, ymmärtävät kuinka tärkeetä niiden olemassaolo mulle merkitsee. En tosiaan tiedä mitä tekisin, jos mulla ei näitä henkilöitä mun ympärillä !

Madhousessa käyn edelleen, ja tulen varmaan käymään vielä pitkään. Terapeutti-Tädiltäni mä olen oikeasti saanut apua kaikkeen; en enään koe olevani niin epäonnistunut ihmisenä (kaikinpuolin...) , vaikka kyllä niitä ongelmia edelleen on. Kaikesta ei pääse niin helposti eroon, mutta kyllä mä nyt jo pystyn myöntämään että mulla oli/on edelleen psyykkisiä sairauksia, joista pitäisi päästä eroon. Tähän pisteeseen pääseminen on ollut rankka prosessi ja vaatinut paljon työtä, mutta paljon koettavaa on vielä edessä. Jonain päivänä kaikki on taas hyvin.

Lopettelen postailun nyt tällä erää tähän, jotta jaksan aamulla leikkiä kunnollista lukiolaista. Ja kyllä, kunnollinen lukiolainen on myös se, joka ravaa jokaisessa mahdollisessa välissä tupakkapaikalla savuamassa. Ja te ihanat jotka vielä olette jaksanut odottaa mun mahdollista paluutani, heittäkää joku kommentti ! Muutenhan se on aivan sama lopetanko tämän blogin ja teen uuden jos lukijoita olisi molemmissa tilanteissa samanverran. :)

You're beautiful just the way you are ♥! -Betty