Äiti sano varaavansa mulle lääkäriajan, ja huomenna se soittaa terkkarille. Musta kuulemma otetaan kaikki mahdolliset verikokeet, jotta saadaan tietää kauanko pysyn elossa. Mua itkettää. Mä itken. Tänään oli kuulemma viimeinen kerta kun syön leipälautaselta. Mä en kuulemma saa juoda enään noiden viimeisen kahden litran jälkeen pepsi maxia.
Mun maailma alkaa hajoon tuhansiks palasiks. Äiti tuli äskön keskustelemaan mun kanssani. Se kerto tarinoita anorektikoista. Se kysy että haluanko mä viettää lukion ekan vuoden pakkohoidossa. Se kysy että näänkö mä itseni lihavana. Se sano että mulla ei ole enään lihaksiakaan, enkä ite ees tunnu tajuavan kuinka vaarallinen tää tilanne on. Se sano että sitä ärsyttää iltavuorot, koska se ei pääse vahtimaan että mä syön. Mun sydän ei kuulemma enää jaksa, eikä muukaan elimistö. Mun pitää kuulemma alkaa syömään. Ja jos tällänen puhe ei auta, niin viimeisenä keinona on sitten osastolle meno. En mä halua mennä niiden kaikkien pienten ihmisten luo. En mä kuulu sinne. Olen liian iso.
Miks nää ihmiset on vainoharhaisia ? Ne ei nää mun todellista kokoa, mutta mä kyllä näen. Mä en ole vielä tarpeeksi, mussa on liikaa. En ole ihanapienikaunis keijukainen, olen tonnikeiju. Ja nyt mua pelottaa, etten koskaan tule olemaan tarpeeksi pieni. Etten koskaan tule saavuttamaan mun tavoitetta. Ja se johtuu näistä ihmisistä. Jos mua nyt aletaan tarkkailemaan niin voi perkele. Äiti sano myös, että se haluaa pysyä ajantasalla, vaikkei pääsiskään mukaan niille mahdollisille kallonkutistaja-käynneille.
Miks mulla ei ole enää mitään oikeutta tehdä päätöksiä elämäni suhteen ? Jos tää muka on sitä hidasta itsemurhaa, niin itseänihän mä tällä tapatan, enkä ketään muuta. Mun kroppani se on joka kärsii niistä mahdollisista vammoista. Ja mun pääkoppani. Mun, mun, mun. Mikä sitä on niin saatanan vaikee tajuta ?
Ehkä siks et saa päättää ite, koska äitis rakastaa suo eikä haluu luopuu susta. :/♥
VastaaPoista