I won't let the kitchen ruin what I really want

Nyt tää onnistuu. Mulla on niin paljon tahdonvoimaa, että tää ei voi mennä pilalle. Kaivoin mun Helinäkeiju-vihkoni esille. Nyt mä rustaan sinne tavoitteita. Mä tiedän jo palkintojakin. Tatuointeja. Kolme tatuointia, ja sitten mä olen jo lähellä sitä painoa mihin pääsin ennen joulua. Joudun todennäköisesti kustantamaan nuo leimat itse, mutta jos IR tekee ne mulle niin rahaa kuluu 150-200€. Eikä se mun mielestäni ole paha hinta kauneudesta. Ja varsinkin kun en anna itelleni lupaa noihin leimoihin ennen kun kyseinen paino on saavutettu. Tuo ensimmäinen on siis sama minkä äippäkin ottaa ja se tulee näillä näkymin olkapäähän. Muista en ole vielä täysin varma mutta toinen ainakin lantiolle ja kolmas joko kylkeen tai alaselkään.

Mun tekis mieli itkee kun katson joulukuun kuvia. Mä olin pieni. Mä olin kaunis. Lähellä täydellisyyttä. Mutta mä olen pilannut kaiken. En ole alkupisteessä mutta lähellä sitä. Mä oksetan itseäni. Mä en voi liikkua vähissä vaatteissa julkisilla paikoilla. Ja tän kesän piti nimenomaan olla se kesä, kun mä olen tyytyväinen itseeni ja vartalooni. Mutta ei, tää ei todellakaan ole se kesä. Mutta tää on se kesä, kun kaikki alkaa alusta. Tää on se vuosi kun mä onnistun, ja nyt mä en anna joulunkaan pilata sitä. Mä haluan olla laiha, laihempi, laihin. Prinsessatauti, tule takaisin, sua mä rakastan.

Huomenna mun on pakko etsiä se vaaka takaisin. Tajusin tänään, että se katos mun huoneesta sen jälkeen kun äiti oli ollut ekaa kertaa juttelemassa siellä madhousella. Onkohan se saatanan akka sanonut sille, että mä en saa alkaa taas ravaamaan vaa'alla kun ne on juuri saamassa mua parantumaan kokonaan. Turha toivo. Multa ei vaakaa voida kieltää. Mä teen jokapäiväiset vaa'alla käyntini vaikka sitten salaa. Mun on pakko saada kontrolli takaisin.

Mä myös haluaisin jo Terapeutti-Tädin luo. Mä en todellakaan aio kertoa sille tästä mun tattoo-suunnitelmasta. Mutta mä haluan päästä sinne. Siellä mä tunnen olevani turvassa. Siellä mulla on oikeus olla niin hullu kun ikinä kykenen. Siellä se on normaalia. Mä olen melko varma että itken siellä. Jos se laittaa mut tekemään JT:stä sen kaavion. Ja jos se puhuu mun isästäni. Jos ne kaksi ihmistä tungetaan nyt samaan keskusteluun, niin mä en kestä. Mä voin jo kuulla sen, kuinka Terapeutti-Täti kysyy että 'onko sulla Betty nyt sellanen tunne, että tää poika teki saman tempun kun sun isäsi, tuntuuko susta että sitä tulee tapahtumaan kaikkien mieshenkilöiden kohdalla, mitä sä ajattelet nyt?' ja sitten mä itken. Hysteerisesti, enkä saa sitä loppumaan. En kykene muuta kuin nyökyttämään päätä ja sanomaan että vituttaa.

Oon miettinyt että mikä mua vaivaa. Onko mulla tosiaan joku ongelma miesten suhteen ? Oon käsittänyt että tollaisien JT:n tyyppisten henkilöiden jälkeen haluaisi jättää kaikki miehet hetkellisesti unholaan. Mulla se taitaa olla päinvastoin. Mä mietin vaan, että mistä löytäisin jonkun paremman. Jonkun joka kohtelis mua hyvin. Jonkun joka ei satuttais, tai joka ei edes haluaisi satuttaa. Mä taidan vaan haluta jonkun todisteen siitä, ettei kaikki miehet ole samanlaisia mulkkuja kun mun isäni. Vielä viitentoista vuoteen sen todistaminen ei ole onnistunut. Tai sitten mä vaan en saa parempaa. Ansaitsenko mä edes, oikeasti ? Ei tässä ole enään mitään järkeä. Mun pitää varmaan alentua kohtalooni, ja antaa jokaisen satuttaa mua niin paljon kun haluaa. Henkisesti ja fyysisesti. Ei näin olisi aina tapahtunut, mikäli ansaitsisin parempaa. Tän pohtiminen ei siis ole mitenkään surullista tai mitään, joten en mä nyt odota mitään säälipisteitä. En todellakaan. Ehkä mun pitäisi miettiä tätä Terapeutti-Tädin kanssa. Se nainen ehkä saisi selvennettyä mulle mun omia ajatuksiani. Se on osannut sen aiemminkin niin hyvin.